Haukka, joka kesytti metsästäjän

Näyttökuva 2014-10-30 kello 21.28.30

Haukka, joka kesytti metsästäjän

Näillä syksypimeillä perkkasin kesäkuviani. Ruudulle tupsahtivat viime kesäkuiset tuulihaukapoikasen kuvat. Ehkä sen tarina kiinnostaisi muitakin.

Keväällä ystäväperheen mökille lennähti tuulihaukkapari. Tuli ja rakenteli pesän korkean pihamännyn latvaan. Ei haukoista haittaa ollut. Emo hautoi munista poikaset. Pyydystelivät pihapiirin myyriä ja joskus kiekaisivat villin huutonsa tuulen olalta. Sitten tavalla tai toisella toisesta tuli yksinhuoltaja.

Keskellä kesää kävi pesä jo ahtaaksi. Pienin kolmesta poikasesta tipahti alas. Putosi tai pudotettiin pihapolulle. Poikasten kokoerot olivat melkoiset. Siinä se pöyheä höyhenpallo tallusti jalkapatikassa, kun mökin isäntäväki sen löysi. Ihmisiä se ei osannut pelätä, tuo pieni lintu. Katsoi vaan tiukasti silmiin.

Pikkuhaukka nostettiin pihakoivun oksalle, jotta emo paremmin uskaltaisi sitä ruokkia. Oli se välillä ulkorakennuksen katollakin. Mutta jotakin oli vialla. Ylhäällä pesässä kaksi isompaa haukanpoikasta kaikattivat kiihkeästi ja emo ruokki niitä sinne. Tämä pienin vaan istua nökötti hiljaa ja masentuneena. Ehkä se oli liian nälkiintynyt jaksaakseen pitää tarpeellista meteliä. Niinpä sille annettiin nyrkillinen hirvijauhelihaa, jonka se innokkaasti ahmi. Siitä pikkuhaukka alkoi piristyä. Ääni alkoi kulkea, vaikka hiljainen ja ujo se edelleen oli pesäpoikasiin verrattuna.

Ihmisperhe yritti pitää tiettyä välimatkaa, ettei pikkuhaukka liikaa tottuisi ihmisiin. Ihmisiin, kun ei yleensä ole luottamista, jos on sattunut haukaksi syntymään.

Koivunoksalla se istui tuo haukanpoikanen, kun kävin sitä valokuvaamassa. Pelottomasti se minuakin silmiin tuijotti ja kameraani katseli. Todella hieno kokemus noin kaunis ja rohkea lintu oli niin läheltä nähdä. Kerrassan unohtumaton.

Mutta kun emo yritti pienintään ruokkia, niin se suurin jälkeläinen kävi sieppaamassa pikkuisen eväät. Pakkohan pikkuhaukalle oli lisää hirvijauhelihaa antaa. Ei olisi ollut mukavaa katsella sen nälkiintymistä. Haukka kasvoi, voimistui ja alkoi vihdoin jopa pitää puoliaan. Emon tuomia myyriä ei niin vain napattukaan siltä enää.

Perhe tottui pihapolkujaan tallustelevaan haukanpoikaseen. Kerran kaupunkimatkansa jälkeen perhe löysi pikkuhaukan mökin varaston portailta. Selvästi se kärtti sitä hirvijauhelihaa, jota varastossa säilytettiin. Kädestä se siinä portailla söi. Viimeisen kerran.

Pian kaikki kolme haukanpoikasta pääsivät kunnolla siivilleen ja jättivät pesän. Emo houkutteli ne lähimetsiin, syötti ne sinne ja alkoi opettaa sitä oikeaa haukanelämää. Perhe huokasi helpotuksesta.

Olisi siitä sievästä haukasta lemmikin helposti saanut, mutta miten se sellainen hemmoteltu pihahaukka talvella pärjäisi, sitten kun perhe jo asuu kaupungissa. Luontoon ne kuuluvat villit linnut omia poikasiaan kasvattelemaan.

Mökki on melko lähellä Oulua. Perhe ei halua nimeään tai mökin tarkempaa sijaintia julkisuuteen. Ehkä ensi kesänä on taas pihapuussa pieniä tuulihaukkoja. Omaa rauhaa ne tarvitsevat linnut ja ihmiset.

Kirjoittanut ja kuvannut Teija Pohjanvesi

Mainokset

Takaisin Myvatnin rannalle

Takaisin Myvatnin rannalle

IMGP5057v4

Grimsvötnin tuhkapilven katkaistua kehätien joudumme muuttamaan suunnitelmamme ja yöpymään Myvatnin seudulla pitempään, kuin alunperin oli tarkoitus. Ja hyvä niin, sillä paikkakuntaa on siunattu monenlaisilla geologisilla nähtäyyksillä, joille nyt jää enemmän aikaa.

Paluumatkallamme Egilstadirista näemme nyt vihdoin sen karun ylängön, joka menomatkalla oli verhoutunut lumipyryyn. Ylängön jälkeen geotermisten voimaloiden höyryt kohoavat valkoisina patsaina kohti huikaisevan sinistä taivasta.

Hveririn alueella maankuori on niin ohut, että paikoitellen savi kiehuu kuplien ja kivikasojen höyryt lipuvat aavemaisina pitkin maan pintaa. On ehdottoman kiellettyä kävellä muualla kuin aidatulla alueella, sillä maa saattaa murtua tuhoisin seurauksin. Kostea savi on rikinkeltaista ja tarttuu kengänpohjiin kuin kitti.

Savuavan kivikasa hohkaa lämpöä kuin kiuas ja siinä voi lämmitellä käsiään melko kaukana. Ihminen on näissä maisemissa pieni. Juhlallisen kiireetön maaginen tunnelma hidastaa askeleita enemmän kuin kenkiin takertuva keltainen savi.

Sää niin täydellinen vastakohta sekä tuhkapurkaukselle että lumimyrskylle, että mieleen hiipii ajatus jonkin korkeamman voiman läsnäolosta, sellaisen ilkikurisen säiden haltijan, joka oikein tahallaan haluaa näyttää meille muutamassa päivässä kaikenlaisia mahdollisia sääilmiöitä jo muutenkin ihmeellisen Islannin, satujen saaren kummallisuuksien korostamiseksi.

Hiljaisina ajamme kohti Hverfell-kraateria. Tulomme kunniaksi lumisade on pukenut tuon mustakivikraaterin hätkähdyttäviin seepranraitoihin. Eipä se todellakaan voisi tätä komeampi olla. Jyrkät värikontrastit auringonpaisteessa häikäisevät kraaterin reunalla. Kävelemme ylhäällä täyden ympyrän, noin kolme kilometriä. Vähempi ei tosiaan riitä, onhan kraateri juhla-asussaan niin uskomatton näky. Muutama muukin seurue on kiivennyt ylös kraateripolulle, mutta he näkyvät vain pieninä pisteinä.

Ylhäältä näkyy koko Myvatnin järvi. Sen peilityyni pinta lepää vaaleansinisenä silkkinä, jota muuttolintujen levähtävät parvet siellä täällä täplittävät. Linnutkin nauttivat tyynestä säästä pitkän ja myrskyisän lentomatkansa jälkeen.

Kraaterin reunalta näkyy myös Dimmuborgirin röpelöinen laavatornialue. Jos Hverir tänään on juhlallinen ja Hverfell seesteinen, niin Dimmuborgir on toista maata. Se on ilmiselvästi hylätty peikkokaupunki tai linnoitus. Toivoisin, että joku filmaisi Griegin Peikkotanssin (näytelmästä Peer Gynt) noiden kivimuodostelmien keskellä.

Suurin omituisista laavakiviholveista on nimeltään Kirkjan eli kirkko. Juhlallinen se toki on, mutta kyllä senkin tunnelma enemmän pakanalliseen noitatemppeliin viittaa kuin kristillisyyteen. Olisi jännittävää eksyä Dimmuborgiriin kuutamoisena yönä.

Seuraavana aamuna heräämme taas aikaisin ja käymme Myvatnin rannalla ihailemassa uivia muuttolintuparvia. Villihanhet kävelevät rannalla. Tunnelma on suorastaan paratiisillinen, sillä linnut eivät juuri lainkaan pelkää meitä. Ne näyttävät onnellisilta, mutta ehkä ne ovat vain väsyneitä. En niistä pokkarillani kovin kummoisia valokuvia saa ja mieleeni hiipii ajatus paremman kameran tarpeellisuudesta. Kauneimmasta koskaan näkemästäni vesilinnusta, sinisävyisestä virta-allista saan näpättyä tuhruisen kuvan, josta tuon linnun juuri ja juuri tunnistaa.

Reykjahlidin uuden kirkon vieressä ovat vanhan kirkon perustukset. Aikoinaan laavavirta hävitti kylän talot, mutta pysähtyi parin metrin päähän kirkosta. Sitä pidettiin suurena kristillisenä ihmeenä. Tuo poimuileva jähmettynyt kivivirta on edelleen vaikuttava näky.

Islantilaiset rakentaat laavalohkareista lammas- ja hevosaitauksia sekä eläisuojia. Toki tiesimme jo entuudestaan, että lammastalous on Islannissa tärkeä elinkeino, mutta hevosten paljous hämmästytti. Eihän noille kaikille millään riitä edes ratsastajia, ajattelen. No ei riitäkään, vahvistaa myöhemmin se maatilallinen, jonka luona yövyimme seuraavan yön ja tarjoaa aamiaisella herkullista hevospaistia. Islannin poneja  koulutetaan ratsuiksi, joita myydään myös ulkomaille, mutta sen lisäksi hevoset ovat lihakarjaakin. Ponilaumat selviävät jopa talvet ulkona kunhan lumisimpina aikoina saavat silloin tällöin kuivatun heinäpaalikiekerön lisäravinnoksi.

Lähtöpäivänä kiipeämme vielä yhdelle Myvatnin etelärannan pienoiskraatereista. Järvellä ui kymmeniä laulujoutsepareja, joista monet ovat soitimella yhtäaikaisesti. Korvissani soi Tsaikovskin Joutsenlammesta Pienten joutsenten tanssi. Taas harmittavat pienen taskukamerani köykäiset ominaisuudet.

Kuvannut ja kirjoittanut Teija Pohjanvesi

Strokkur

IMGP3873v3

Strokkur

Seison kauan edessäsi

odotan ja odotan.

Monta pitkää minuuttia viivyn vierelläsi.

Käsiäni palelee, kylmä viima vinkuu.

Jää hyytää, pureskelee varpaita.

Aurinko häikäisee Isä Aurinkoisena,

eikä lämmitä ketään.

Räjähtävän valkopilven

höyry pyyhkii kalliota

yrittäen keittää.

Et onnistu,IMGP3873v3

ei tuulen suunta käänny.

Vesi roiskuu sivuun.

Pettyneenä lysähdät.

Kiukku valuu puroina

maan uumeniin kuumenemaan.

Ehkä jo ensi kerralla, ajattelet.

Säästä kiukkusi! Olet huvittava,

aivan liian ennustettava.

Valokuvassani roiskuu

Islannin räjähtävä kiukku,

Strokkur.

Kuvannut ja kirjoittanut Teija Pohjanvesi

Myvatnin kylpylässä 23.5 2011

IMGP4449v2

Myvatnin kylpylässä 23.5 2011

Jouduimme muuttamaan Vatnajökulin kupeeseen suunnitellut maatilamajoitukset Myvatniin Grimsötnin tuhkapilven katkaistua kehätien. Sieltä on tarkoitus ajaa seuraaana päivänä Egilstadiriin, jossa pääsisimme kiinni alkuperäisen kiertomatkamme aikatauluun. Ilma on harmaa ja pian kaupungin ulkopuolella alkaa sataa räntää. Lumiaura tulee vastaan. Teiden kesäkunnossapitoon kuuluu täällä näköjään aurauskin. Hiukan automme luikertelee siellä täällä kesärenkaineen, mutta vankka kokemus talviajosta Oulun korkeudella auttaa auton hallitsemisessa. Myvatn-järven sumuiset rannat ohitamme pysähtelemättä ja saavumme niin aikaisin majapaikkaamme Eldaan, ettemme vielä saa huoneitamme.

Ajamme siis muutaman kilometrin päähän Jardbödin-nimiseen geotermiseen uimalaan. Viehättävä Myvatnin kylpylä ei ole yhtä kuuluisa kuin suuri Keflavikin lentokentän lähistöllä sijaitseva Blue Lagoon, mutta eipä siellä ole tungostakaan. Meitä varoitetaan viemästä hopeakoruja uimalan veteen, jonka kemikaaleissa hopea helposti tummuu. Ei haittaa. Omatekoisten sulatuslasikorujeni lasihelmillä päällystetty teräsvaijeri ei ole moksiskaan kylpylän vesistä.

Aloitamme geotermisessä uimapukusaunassa. Miten ihanan rentouttavaa lämpöä eilisen tuhkapilvikokemuksen ja pitkän automatkan jälkeen! Saunassa on puiset lauteet kuin Suomessa, mutta kiuasta ei näy missään. Lämmittelemme  kaikessa rauhassa ja nautimme kuivasta lämmöstä. Kunnes tulee liian tukalaa.

Ulkona tuulen paiskoma räntä iskeytyy hyisenä paljaalle iholle. Tulee kiire rynnätä kumimattoa pitkin ulkoaltaan omituisen vaaleansiniseen veteen. Räntäsateessa tällainen ulkokylpylä on aivan parhaimmillaan. Noin 30-asteinen uintivesi on ylellistä. Altaan reunalle vesi tulee läheisestä geotermisesta voimalaitoksesta niin kuumana, että on pysyteltävä vähän kauempana putken suulta. Kylpijä voi valita itselleen mieluisan lämpötilan siirtymällä sopivaan kohtaan. Aina välillä on pakko upottaa hiuksetkin veteen, sillä räntäkerros jäähdyttää liikaa.

Ulkoaltaiden pohja on samanlaista valkoista savea kuin Blue Lagoonilla, jossa sitä purkitetaan ja myydään turisteille. Mainostavat tuota savea erinomaiseksi ihonhoitotuotteeksi ja jotkut innokkaimmat tunkevat sitä jopa tukkaansa. On kuulemma hyvin hankalaa saada se irtoamaan hiuspohjasta. Tyydyn rapsuttamaan ihmesavea varovasti varpaillani. Savi pysyy pohjalla ja vesi on melko kirkasta. Lilluttuamme riittävän kauan vaaleansinisen altaan eri kohdissa testaamme erillistä suorakaiteen muotoista kuuma-allasta, jonka lämpötilaksi mittari ilmoittaa 45 °C. Se tuntuu aluksi tulisen kuumalta, mutta siihen tottuu, jos pysyttelee paikoillaan ja välttää liikkumista.

Ulkoaltaan lämmin vesi on rauhoittavaa. Eilinen tuhkamyrskykokemus alkaa vihdoin painua taka-alalle ja tuntua kaukaiselta painajaisunelta. Aivot työskentelevät kuumeisesti järjestellen alkupäivien informaatiotulvaa. Lepohetki on harvoin ollut näin tarpeen meille kaikille.

Kirjoittanut ja kuvannut Teija Pohjanvesi

Grimsvötnin tuhkapilvessä 22.5 2011

Grimsvötnv2

Grimsvötnin tuhkapilvessä 22.5 2011

Toukokuinen ilta Vestri Peturseyssä on tyyni, aurinkoinen ja islantilaiseksi jopa lämmin (+17”c). Nukahdan aikaisin, sillä olen edelleen Suomen ajassa, 3 tuntia islantilaisia edellä. Varhain me heräämmekin ja aamuauringon säihkeessä pakkaamme auton. Vuokramökin isäntäväki nukkuu vielä, kun starttaamme auton. Emme kuuntele autoradiota.

Päivät ovat pitkiä, sijaitseehan Islanti melkein napapiirillä. Dyrholeyn lintukalliolle emme valitettavasti pääse, sillä paikka on nyt rauhoitettu lunnien pesimäajaksi. Jatkamme matkaa eteläistä kehätietä itään kohti seuraavaa majapaikkaamme Hofia, joka sijaitsee aivan Vatnajökul-jäätikön kupeessa.

Vikin pikkukaupungin jälkeen alkaa utua kerääntyä auringon eteen. Taivas sumenee hiljakseen. Arvelemme ilmiön johtuvan hiekkamyrskystä, jollaisista tämä Sandur-niminen alue on kuuluisa, pyöräilijän helvetiksikin nimitetty. Jäätikkövirtojen kuljettamasta moreenista koostuva tasanko oli aikoinaan kehätien hankalin osa rakentaa. Tien laitoja reunustavat nuppujaan kasvattelevien Alaskanlupiinien loppumattomat rehevät kentät. Ne alkavat pian oudosti harmaantua samaan tahtiin, kun aurinko vähä vähältä kokonaan katoaa harmaaseen pilvihuntuun.

Pysäytämme auton Kudalfljöt-virran kohdalla sillan kupeeseen. Ruskehtava hiekkakenttä ja laiskasti virtaava vesi kohtaa punertavan usvan himmentämän taivaan ilman tarkkaa horisontin viivaa. Astumme ulos. Tuuli kantaa silmiimme terävää hiekkaa. Kammottavan luotaantyöntävä maisema. Taaksemme pysähtyy auto, joka hetkisen kuluttua kääntyy ympäri ja palaa takaisin Reykjavikin suuntaan.

Me jatkamme matkaa. Möykkyisiä harmaan sammalen peittämiä laavakenttiä viliseen ohi. Vähitellen maiseman värit katoavat. Edessä näkyy enää pieni pätkä keltaisten merkkipylväiden reunustamaa tietä. Ne merkit ovat tarpeen. Päivänvalon kadotessa ainoa näky ovat auton valokeilassa hehkuvat pylväiden fosforoidut merkkiviivat. Ilman niitä ei tietäisi, missä tie kulkee. Meillä on etukäteen maksettu majoitus Hofissa ja siksi jatkamme matkaa toivoen koko ajan hiekkamyskyn hellittävän.

– Eikö tämä koskaan lopu? ajattelemme, mutta kukaan meistä neljästä ei sano sanaakaan. Onkohan tässä pölläkässä mukana Eyjafjöll-tulivuoren viimevuonna purkautunutta tuhkaa?

Auto tulee vastaan ja tuprauttaa harmaan pilven päin tuulilasia, jolloin näkyvyys auton ulkopuolella menee hetkellisesti täysin nollaan. Auton ikkunalasien takana myllertää pitkään harmaanruskea pilvi. Nyt emme enää uskalla kääntyä takaisin, sillä joku saattaisi helposti törmätä meihin. Auton ulkopuolelle ei ole asiaa, sillä terävä hiekka kirvelee silmissä ja melkein salpaa hengityksen. Eivät edes pimeimmän syksyn sumuiset sadeyöt Suomessa ole näin synkeän mustia. Lähestytään keskipäivää. Ajaminen on toivottoman hidasta.

Lopulta muutaman oranssinkarvaisen katulampun valossa juuri ja juuri erottuva tienviitta kertoo, että olemme nyt Kirkjubaerjarklausturin kylässä. Keskellä poistumistietä seisoo auto. Menen ulos ja yritän köhimiseni lomassa kysellä autossa istuvalta savusukellusnaamariin pukeutuneelta mieheltä pääsemmekö eteenpäin.

  • Ette pääse, hän vastaa. Kehätie on tästä nyt poikki.
  • Onko tämä hiekkamyrsky sulkenut tien?
  • Ei tämä ole hiekkamyrsky. Tämä on tulivuoren purkaus.

Vai sillä tavalla. Vasta nyt tämä mahdollisuus jysähtää tajuntaani. Voihan helkkari! Tulivuorenpurkauspa tietenkin. Ja me olemme nyt keskellä pahinta tuhkapilveä.

  • Mikä tulivuori nyt purkautuu? saan soperrettua.
  • Grimsvötn, minulle vastataan.

Tämä Grimsvötn-tulivuori sijaitsee keskellä Euroopan suurinta jäätikköä Vatnajökulia. Ontto olo alkaa nyt tuntua mahan pohjassa saakka.

  • Voimmeko nyt kääntyä takaisin ja ajaa täältä pois Reykjavikin suuntaan?
  • Ette, vastaa mies kaasunaamion takaa. Menkää tuohon läheiseen hotelliin. Voitte yöpyä siellä.

 Mies on naamarissaan kuin tähtien sodan Darth Vader. Naamari muuntaa hänen äänensäkin oudon mekaaniseksi. Viimeistään tässä vaiheessa alkaa lamaannuttava kauhu hiipiä mieleen. Olemme nyt juuttuneet yönmustana tupruavan tuhkapilven alle, emmekä pääse edes pois. Eikä kyseessä ole mikään tavallinen tulivuori, vaan tuo vuorenryökäle jököttää keskellä jäätikköä. On siis mahdollista, että pyroplastillisten kaasujen lisäksi purkauksessa hulvahtaisi vielä tulvavesiäkin meidän niskaan. Vai onko vesi jo katkaissutkin kehätien, kun viranomainen ei anna lupaa palata takaisin?

   Hotellin pihalla autoja peittää noin kymmensenttinen tuhkakerros. Ikkunat loimuavat oranssia valoa, joka sammuu mustaan tuhkaan jo muutaman metrin päässä. Mieleeni muistuu Pompeijin tuhosta kertova aikalaiskuvaus. Juuri nyt on todella helppo eläytyä noiden hetkien maailmanlopun tunnelmiin.

   Respan mies yllättyy, kun ilmoitamme viranomaisen komentaneen meidät sinne yöpymään. Aulan vaalea lattia on mustanaan tuhkatahroja. Totisia ja väsyneitä ihmisiä seisoskelee odottelemassa. Purkaus alkoi kuuleman mukaan jo eilisiltana noin klo 19 Islannin aikaa ja useimmat eivät ole nukkuneet koko yönä. Respa alkaa tentata meitä.

  • Kummalta suunnalta te olette tulleet?

– Reykjavikista. Pimeää siellä oli, mutta ei se tuhka ajamista estänyt.

  • Ovat täältä muutkin jo lähdössä.
  • Hyvä! Emme mekään sitten tänne jää, vastaamme päättäväisesti.
  • Saammeko ajaa pois teidän autonne perässä, kysyy meiltä muuan hyvin totinen ja kalpea mies.

Kädet vapisevat, kun pydähdyn parkkipaikalla ottamaan valokuvaa. Ensin yksi ilman salamaa. Matkaseurue hoputtaa autossa.

  • Ala nyt jo tulla sieltä!

   Parin räpsäisyn jälkeen työnnyn auton takaistuimelle hiuspohja täynnä tuhkaa. Lähdemme ajamaan. Tässä pikkukylässä on vain muutama tie, mutta onnistumme silti pilkkopimeässä ajamaan harhaan. Navigaattori kytketään päälle. Se toimii ja ohjaa meidät oikeaan suuntaan liikenneympyrästä. Tienviitat eivät näy.

   Ehkä 10 min. matelevan pimeäajon jälkeen maisemaa alkaa tulla näkyviin. Mikä helpotus! Pääsemme vihdoin ulos pirullisesta tuhkapilvestä. Mutta matkasuunnitelmamme menevät nyt kokonaan uusiksi. Tarkoituksemme oli kiertää Islanti vastapäivään rauhalliseen tahtiin. Emme jää odottelemaan tien aukeamista. Se osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi, sillä tie oli Kirkjubaerjarkklausturista poikki peräti 5 päivää. Tuhkaa lentää Reykjavikiin asti ja lentokenttäkin suljetaan joksikin aikaa. Grimsvötn ei kuitenkaan tee yhtä isoa haittaa lentoliikenteelle kuin Eyafjöll uotta aikaisemmin. Adrenalinimyrsky veressämme päätämme heti ajaa kokonaan toiselle puolelle Islantia.

Pesemme auton ulkopuolen vulkaanisesta tuhkasta Vikin huoltoasemalla, mutta sisäpuolelle jää harmaa kerros. Vakuutus ei korvaa tulivuorten aiheuttamia vaurioita, tavaa mieheni vuokrauspapereista. Tarkistamme myös ilmansuotimen. Pidämme evästauon upealla Seljalandfossin putouksella, jota ihailimme jo edellisenä päivänä. Ruokahalu ei vieläkään ole kohdallaa. Polvet ovat hyytelönä, mutta miten upeasti aurinko taas paistaakaan! Hiukset kirjaimellisesti tuhkanvaaleina poseeraan äitini kanssa putouksen edessä.

   Ajamme ajamistamme läpi uskomattomien maisemien, joista otan hienoja valokuvia. Hyvä niin, sillä todellisuudessa meistä kukaan ei näe juuri mitään. Emme jaksa keskittyä maisemiin tänään. Päivämatkaa kertyy melkein 800 km ennen kuin vihdoin saavumme yöpymispaikkaamme Pohjois-Islantiin. Islandic Farm Holidays vaihtaa ystävällisesti voutcherimme ilman lisäkustannuksia uuden aikataulun mukaisiksi.

   On syntymäpäiväni. En saa kakkua, mutta illalliseksi paistan meille ison paketillisen pihvejä. Lihan ostamme kaikessa kiireessä matkan varrelta supermarketista. Paketin päällä lukee Hrefnusteak. Kun olemme syöneet tulee yhteiskeittiöön islantilainen pariskunta.

  • Mitähän se on tämä hrefnusteak? kysyn ja näytän paketin pahvikuorta.
  • Hrefnu on valas. Te olette syöneet lahtivalasta, islantilaismies toteaa hyvin arkisesti.
  • Niinpä tietenkin, vastaan ja huokaan todella syvään.
  • IMGP4396

Tummaa ja pehmeää lihaa se oli, mutta oudon mautonta. Onneksi en tiennyt mitä söin. Muuten olisin jäänyt nälkäiseksi, sillä vastustan valaanpyyntiä. Oli jo myöhäinen ilta, kaupat kiinni eikä ravintoloitakaan olisi löytynyt Akureyriä lähempää. Olipahan ikimuistoinen syntymäpäivä!

Kirjoittanut ja kuvannut Teija Pohjanvesi