Grimsvötnin tuhkapilvessä 22.5 2011
Toukokuinen ilta Vestri Peturseyssä on tyyni, aurinkoinen ja islantilaiseksi jopa lämmin (+17”c). Nukahdan aikaisin, sillä olen edelleen Suomen ajassa, 3 tuntia islantilaisia edellä. Varhain me heräämmekin ja aamuauringon säihkeessä pakkaamme auton. Vuokramökin isäntäväki nukkuu vielä, kun starttaamme auton. Emme kuuntele autoradiota.
Päivät ovat pitkiä, sijaitseehan Islanti melkein napapiirillä. Dyrholeyn lintukalliolle emme valitettavasti pääse, sillä paikka on nyt rauhoitettu lunnien pesimäajaksi. Jatkamme matkaa eteläistä kehätietä itään kohti seuraavaa majapaikkaamme Hofia, joka sijaitsee aivan Vatnajökul-jäätikön kupeessa.
Vikin pikkukaupungin jälkeen alkaa utua kerääntyä auringon eteen. Taivas sumenee hiljakseen. Arvelemme ilmiön johtuvan hiekkamyrskystä, jollaisista tämä Sandur-niminen alue on kuuluisa, pyöräilijän helvetiksikin nimitetty. Jäätikkövirtojen kuljettamasta moreenista koostuva tasanko oli aikoinaan kehätien hankalin osa rakentaa. Tien laitoja reunustavat nuppujaan kasvattelevien Alaskanlupiinien loppumattomat rehevät kentät. Ne alkavat pian oudosti harmaantua samaan tahtiin, kun aurinko vähä vähältä kokonaan katoaa harmaaseen pilvihuntuun.
Pysäytämme auton Kudalfljöt-virran kohdalla sillan kupeeseen. Ruskehtava hiekkakenttä ja laiskasti virtaava vesi kohtaa punertavan usvan himmentämän taivaan ilman tarkkaa horisontin viivaa. Astumme ulos. Tuuli kantaa silmiimme terävää hiekkaa. Kammottavan luotaantyöntävä maisema. Taaksemme pysähtyy auto, joka hetkisen kuluttua kääntyy ympäri ja palaa takaisin Reykjavikin suuntaan.
Me jatkamme matkaa. Möykkyisiä harmaan sammalen peittämiä laavakenttiä viliseen ohi. Vähitellen maiseman värit katoavat. Edessä näkyy enää pieni pätkä keltaisten merkkipylväiden reunustamaa tietä. Ne merkit ovat tarpeen. Päivänvalon kadotessa ainoa näky ovat auton valokeilassa hehkuvat pylväiden fosforoidut merkkiviivat. Ilman niitä ei tietäisi, missä tie kulkee. Meillä on etukäteen maksettu majoitus Hofissa ja siksi jatkamme matkaa toivoen koko ajan hiekkamyskyn hellittävän.
– Eikö tämä koskaan lopu? ajattelemme, mutta kukaan meistä neljästä ei sano sanaakaan. Onkohan tässä pölläkässä mukana Eyjafjöll-tulivuoren viimevuonna purkautunutta tuhkaa?
Auto tulee vastaan ja tuprauttaa harmaan pilven päin tuulilasia, jolloin näkyvyys auton ulkopuolella menee hetkellisesti täysin nollaan. Auton ikkunalasien takana myllertää pitkään harmaanruskea pilvi. Nyt emme enää uskalla kääntyä takaisin, sillä joku saattaisi helposti törmätä meihin. Auton ulkopuolelle ei ole asiaa, sillä terävä hiekka kirvelee silmissä ja melkein salpaa hengityksen. Eivät edes pimeimmän syksyn sumuiset sadeyöt Suomessa ole näin synkeän mustia. Lähestytään keskipäivää. Ajaminen on toivottoman hidasta.
Lopulta muutaman oranssinkarvaisen katulampun valossa juuri ja juuri erottuva tienviitta kertoo, että olemme nyt Kirkjubaerjarklausturin kylässä. Keskellä poistumistietä seisoo auto. Menen ulos ja yritän köhimiseni lomassa kysellä autossa istuvalta savusukellusnaamariin pukeutuneelta mieheltä pääsemmekö eteenpäin.
- Ette pääse, hän vastaa. Kehätie on tästä nyt poikki.
- Onko tämä hiekkamyrsky sulkenut tien?
- Ei tämä ole hiekkamyrsky. Tämä on tulivuoren purkaus.
Vai sillä tavalla. Vasta nyt tämä mahdollisuus jysähtää tajuntaani. Voihan helkkari! Tulivuorenpurkauspa tietenkin. Ja me olemme nyt keskellä pahinta tuhkapilveä.
- Mikä tulivuori nyt purkautuu? saan soperrettua.
- Grimsvötn, minulle vastataan.
Tämä Grimsvötn-tulivuori sijaitsee keskellä Euroopan suurinta jäätikköä Vatnajökulia. Ontto olo alkaa nyt tuntua mahan pohjassa saakka.
- Voimmeko nyt kääntyä takaisin ja ajaa täältä pois Reykjavikin suuntaan?
- Ette, vastaa mies kaasunaamion takaa. Menkää tuohon läheiseen hotelliin. Voitte yöpyä siellä.
Mies on naamarissaan kuin tähtien sodan Darth Vader. Naamari muuntaa hänen äänensäkin oudon mekaaniseksi. Viimeistään tässä vaiheessa alkaa lamaannuttava kauhu hiipiä mieleen. Olemme nyt juuttuneet yönmustana tupruavan tuhkapilven alle, emmekä pääse edes pois. Eikä kyseessä ole mikään tavallinen tulivuori, vaan tuo vuorenryökäle jököttää keskellä jäätikköä. On siis mahdollista, että pyroplastillisten kaasujen lisäksi purkauksessa hulvahtaisi vielä tulvavesiäkin meidän niskaan. Vai onko vesi jo katkaissutkin kehätien, kun viranomainen ei anna lupaa palata takaisin?
Hotellin pihalla autoja peittää noin kymmensenttinen tuhkakerros. Ikkunat loimuavat oranssia valoa, joka sammuu mustaan tuhkaan jo muutaman metrin päässä. Mieleeni muistuu Pompeijin tuhosta kertova aikalaiskuvaus. Juuri nyt on todella helppo eläytyä noiden hetkien maailmanlopun tunnelmiin.
Respan mies yllättyy, kun ilmoitamme viranomaisen komentaneen meidät sinne yöpymään. Aulan vaalea lattia on mustanaan tuhkatahroja. Totisia ja väsyneitä ihmisiä seisoskelee odottelemassa. Purkaus alkoi kuuleman mukaan jo eilisiltana noin klo 19 Islannin aikaa ja useimmat eivät ole nukkuneet koko yönä. Respa alkaa tentata meitä.
- Kummalta suunnalta te olette tulleet?
– Reykjavikista. Pimeää siellä oli, mutta ei se tuhka ajamista estänyt.
- Ovat täältä muutkin jo lähdössä.
- Hyvä! Emme mekään sitten tänne jää, vastaamme päättäväisesti.
- Saammeko ajaa pois teidän autonne perässä, kysyy meiltä muuan hyvin totinen ja kalpea mies.
Kädet vapisevat, kun pydähdyn parkkipaikalla ottamaan valokuvaa. Ensin yksi ilman salamaa. Matkaseurue hoputtaa autossa.
Parin räpsäisyn jälkeen työnnyn auton takaistuimelle hiuspohja täynnä tuhkaa. Lähdemme ajamaan. Tässä pikkukylässä on vain muutama tie, mutta onnistumme silti pilkkopimeässä ajamaan harhaan. Navigaattori kytketään päälle. Se toimii ja ohjaa meidät oikeaan suuntaan liikenneympyrästä. Tienviitat eivät näy.
Ehkä 10 min. matelevan pimeäajon jälkeen maisemaa alkaa tulla näkyviin. Mikä helpotus! Pääsemme vihdoin ulos pirullisesta tuhkapilvestä. Mutta matkasuunnitelmamme menevät nyt kokonaan uusiksi. Tarkoituksemme oli kiertää Islanti vastapäivään rauhalliseen tahtiin. Emme jää odottelemaan tien aukeamista. Se osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi, sillä tie oli Kirkjubaerjarkklausturista poikki peräti 5 päivää. Tuhkaa lentää Reykjavikiin asti ja lentokenttäkin suljetaan joksikin aikaa. Grimsvötn ei kuitenkaan tee yhtä isoa haittaa lentoliikenteelle kuin Eyafjöll uotta aikaisemmin. Adrenalinimyrsky veressämme päätämme heti ajaa kokonaan toiselle puolelle Islantia.
Pesemme auton ulkopuolen vulkaanisesta tuhkasta Vikin huoltoasemalla, mutta sisäpuolelle jää harmaa kerros. Vakuutus ei korvaa tulivuorten aiheuttamia vaurioita, tavaa mieheni vuokrauspapereista. Tarkistamme myös ilmansuotimen. Pidämme evästauon upealla Seljalandfossin putouksella, jota ihailimme jo edellisenä päivänä. Ruokahalu ei vieläkään ole kohdallaa. Polvet ovat hyytelönä, mutta miten upeasti aurinko taas paistaakaan! Hiukset kirjaimellisesti tuhkanvaaleina poseeraan äitini kanssa putouksen edessä.
Ajamme ajamistamme läpi uskomattomien maisemien, joista otan hienoja valokuvia. Hyvä niin, sillä todellisuudessa meistä kukaan ei näe juuri mitään. Emme jaksa keskittyä maisemiin tänään. Päivämatkaa kertyy melkein 800 km ennen kuin vihdoin saavumme yöpymispaikkaamme Pohjois-Islantiin. Islandic Farm Holidays vaihtaa ystävällisesti voutcherimme ilman lisäkustannuksia uuden aikataulun mukaisiksi.
On syntymäpäiväni. En saa kakkua, mutta illalliseksi paistan meille ison paketillisen pihvejä. Lihan ostamme kaikessa kiireessä matkan varrelta supermarketista. Paketin päällä lukee Hrefnusteak. Kun olemme syöneet tulee yhteiskeittiöön islantilainen pariskunta.
- Mitähän se on tämä hrefnusteak? kysyn ja näytän paketin pahvikuorta.
- Hrefnu on valas. Te olette syöneet lahtivalasta, islantilaismies toteaa hyvin arkisesti.
- Niinpä tietenkin, vastaan ja huokaan todella syvään.
Tummaa ja pehmeää lihaa se oli, mutta oudon mautonta. Onneksi en tiennyt mitä söin. Muuten olisin jäänyt nälkäiseksi, sillä vastustan valaanpyyntiä. Oli jo myöhäinen ilta, kaupat kiinni eikä ravintoloitakaan olisi löytynyt Akureyriä lähempää. Olipahan ikimuistoinen syntymäpäivä!
Kirjoittanut ja kuvannut Teija Pohjanvesi