Takaisin Myvatnin rannalle
Grimsvötnin tuhkapilven katkaistua kehätien joudumme muuttamaan suunnitelmamme ja yöpymään Myvatnin seudulla pitempään, kuin alunperin oli tarkoitus. Ja hyvä niin, sillä paikkakuntaa on siunattu monenlaisilla geologisilla nähtäyyksillä, joille nyt jää enemmän aikaa.
Paluumatkallamme Egilstadirista näemme nyt vihdoin sen karun ylängön, joka menomatkalla oli verhoutunut lumipyryyn. Ylängön jälkeen geotermisten voimaloiden höyryt kohoavat valkoisina patsaina kohti huikaisevan sinistä taivasta.
Hveririn alueella maankuori on niin ohut, että paikoitellen savi kiehuu kuplien ja kivikasojen höyryt lipuvat aavemaisina pitkin maan pintaa. On ehdottoman kiellettyä kävellä muualla kuin aidatulla alueella, sillä maa saattaa murtua tuhoisin seurauksin. Kostea savi on rikinkeltaista ja tarttuu kengänpohjiin kuin kitti.
Savuavan kivikasa hohkaa lämpöä kuin kiuas ja siinä voi lämmitellä käsiään melko kaukana. Ihminen on näissä maisemissa pieni. Juhlallisen kiireetön maaginen tunnelma hidastaa askeleita enemmän kuin kenkiin takertuva keltainen savi.
Sää niin täydellinen vastakohta sekä tuhkapurkaukselle että lumimyrskylle, että mieleen hiipii ajatus jonkin korkeamman voiman läsnäolosta, sellaisen ilkikurisen säiden haltijan, joka oikein tahallaan haluaa näyttää meille muutamassa päivässä kaikenlaisia mahdollisia sääilmiöitä jo muutenkin ihmeellisen Islannin, satujen saaren kummallisuuksien korostamiseksi.
Hiljaisina ajamme kohti Hverfell-kraateria. Tulomme kunniaksi lumisade on pukenut tuon mustakivikraaterin hätkähdyttäviin seepranraitoihin. Eipä se todellakaan voisi tätä komeampi olla. Jyrkät värikontrastit auringonpaisteessa häikäisevät kraaterin reunalla. Kävelemme ylhäällä täyden ympyrän, noin kolme kilometriä. Vähempi ei tosiaan riitä, onhan kraateri juhla-asussaan niin uskomatton näky. Muutama muukin seurue on kiivennyt ylös kraateripolulle, mutta he näkyvät vain pieninä pisteinä.
Ylhäältä näkyy koko Myvatnin järvi. Sen peilityyni pinta lepää vaaleansinisenä silkkinä, jota muuttolintujen levähtävät parvet siellä täällä täplittävät. Linnutkin nauttivat tyynestä säästä pitkän ja myrskyisän lentomatkansa jälkeen.
Kraaterin reunalta näkyy myös Dimmuborgirin röpelöinen laavatornialue. Jos Hverir tänään on juhlallinen ja Hverfell seesteinen, niin Dimmuborgir on toista maata. Se on ilmiselvästi hylätty peikkokaupunki tai linnoitus. Toivoisin, että joku filmaisi Griegin Peikkotanssin (näytelmästä Peer Gynt) noiden kivimuodostelmien keskellä.
Suurin omituisista laavakiviholveista on nimeltään Kirkjan eli kirkko. Juhlallinen se toki on, mutta kyllä senkin tunnelma enemmän pakanalliseen noitatemppeliin viittaa kuin kristillisyyteen. Olisi jännittävää eksyä Dimmuborgiriin kuutamoisena yönä.
Seuraavana aamuna heräämme taas aikaisin ja käymme Myvatnin rannalla ihailemassa uivia muuttolintuparvia. Villihanhet kävelevät rannalla. Tunnelma on suorastaan paratiisillinen, sillä linnut eivät juuri lainkaan pelkää meitä. Ne näyttävät onnellisilta, mutta ehkä ne ovat vain väsyneitä. En niistä pokkarillani kovin kummoisia valokuvia saa ja mieleeni hiipii ajatus paremman kameran tarpeellisuudesta. Kauneimmasta koskaan näkemästäni vesilinnusta, sinisävyisestä virta-allista saan näpättyä tuhruisen kuvan, josta tuon linnun juuri ja juuri tunnistaa.
Reykjahlidin uuden kirkon vieressä ovat vanhan kirkon perustukset. Aikoinaan laavavirta hävitti kylän talot, mutta pysähtyi parin metrin päähän kirkosta. Sitä pidettiin suurena kristillisenä ihmeenä. Tuo poimuileva jähmettynyt kivivirta on edelleen vaikuttava näky.
Islantilaiset rakentaat laavalohkareista lammas- ja hevosaitauksia sekä eläisuojia. Toki tiesimme jo entuudestaan, että lammastalous on Islannissa tärkeä elinkeino, mutta hevosten paljous hämmästytti. Eihän noille kaikille millään riitä edes ratsastajia, ajattelen. No ei riitäkään, vahvistaa myöhemmin se maatilallinen, jonka luona yövyimme seuraavan yön ja tarjoaa aamiaisella herkullista hevospaistia. Islannin poneja koulutetaan ratsuiksi, joita myydään myös ulkomaille, mutta sen lisäksi hevoset ovat lihakarjaakin. Ponilaumat selviävät jopa talvet ulkona kunhan lumisimpina aikoina saavat silloin tällöin kuivatun heinäpaalikiekerön lisäravinnoksi.
Lähtöpäivänä kiipeämme vielä yhdelle Myvatnin etelärannan pienoiskraatereista. Järvellä ui kymmeniä laulujoutsepareja, joista monet ovat soitimella yhtäaikaisesti. Korvissani soi Tsaikovskin Joutsenlammesta Pienten joutsenten tanssi. Taas harmittavat pienen taskukamerani köykäiset ominaisuudet.
Kuvannut ja kirjoittanut Teija Pohjanvesi
Tuulihaukankatse 